Nick katseli metsään kuullessaan kirkaisun takaansa. Hän kääntyi, kun oli jo melkein liian myöhäistä. Sam oli kuitenkin reagoinut nopeammin ja sekunneissa hän sukelsi kohti rotkon reunaa ja lopputulos oli se että hän piteli kiinni kymmenien metrien korkeudessa roikkuvan Evan toisesta kädestä. Tyttö kiljui kuin viimeistä päivää. ”Älä päästä irti, voi hyvä Jumala, älä vaan päästä irti…” Sam koetti vetää tyttöä ylös toivottomin yrityksin, joista pahimmalla hän oli itsekin livetä alas. ”Sinun täytyy auttaa”, Micah sanoi Nickille hätääntyneesti. ”Minun!?” Nick sanoi tavallista kimakammalla, miltei paniikinomaisella äänellä. ”Nosta häntä jotta Sam saa autettua. Magialla”, neuvoi Micah. Hän yritti pitää äänensä tasaisena, muttei onnistunut siinä järin hyvin. Nick kohotti tärisevän kätensä niin kuin Eva ja Micah olivat tehneet puistossa. Siitä eteenpäin hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan mitä tehdä. ”Hänet on pakko saada ylös. Matkan täytyy jatkua että päästään poiskin. Minun täytyy tehdä se”, poika ajatteli kiivaasti ja sai seuraavaksi tuntea rotkosta puhaltavan rankan puuskan. Sam vetäisi Evan kädestä juuri oikealla hetkellä ja tyttö pääsi ylös. Samassa aurinko meni pilveen. Eva nousi ylös ja pyyhki pölyä farkuistaan. ”Ei sitten yhtään nopeammin onnistunut?” Sam pyöräytti silmiään ja Micah katsoi poispäin. Nickin kasvot punehtuivat hiukan, mutta samalla häntä ärsytti, olihan hän juuri pelastanut tytön hengen.

”Ei onnistunut, ei”, hän totesi, ja katsahti muualle ärtyneen oloisena. Evakin oli kai huomannut sen sillä hän haroi täydellisiä hiuksiaan vaivaantuneena. Samassa metsästä kuului ääntä. Kaikkien kääntäessä sinne katseensa Eva henkäisi. Kuura levisi maata pitkin ja kohmetti elävät olennot tappaen kukat, tukahduttaen.. Ilma viileni ja hyytyi, eikä tuuli enää puhaltanut lempeästi kuten äsken. Maailma oli hiljaa. ”Mitä tapahtui?” kuiskasi Eva, mutta vastausta ei kuulunut. Puiden varjoista lipui esiin olentoja, jotka saivat ihon kananlihalle ja karmivat selkäpiitä pahemman kerran. Ne olivat kuin mustahuppuisia ihmisiä, mutta jokin niissä hohkasi kylmää ja pimeää.. ja pahaa... Ne lähestyivät heitä eikä kukaan joukosta ollut kykenevä tekemään mitään niiden jäätävän voiman alaisena. Se oli lyhyt ja pelottava hetki.

Samassa Eva teki jotain. Hän heilautti kättään, vajosi polvilleen sekunnin murto-osassa ja kosketti maata taidokkaan sulavasti. Samassa kaikki liikkui. Maaperä puolustautui noita kylmiä olentoja vastaan ja heitti ne aaltomaisella liikkeellä rotkoon. Kaikki väistivät täpärästi oman kuolemansa, mutta Nickinkin oli myönnettävä että taisto oli nopeasti voitettu ja tyylikkäästi hoidettu. Hän totesi sen Evalle ääneen, kun hiljaisuus oli jatkunut melkein minuutin. Tyttö oli ehtinyt jo punastumaan ja tunsi kai itsensä hiukan syylliseksi, koska oli ollut niin kömpelö ja varomaton, mutta pojan kommentti tuntui helpottavan häntä. Pienestä ylimielisyydestään johtuen hän kuitenkin vain nyökkäsi, mutta hetken aikaa Nick kuvitteli nähneensä pienen hymyn tytön kasvoilla.

Matka jatkui metsän läpi. Nick keskitti kaiken huomionsa ilmassa olevaan taikaan, jokaiseen pienenpieneen pölyhiukkaseen ja kukan terälehteen ja pian hän huomasi että pystyisi aistimaan vastaantulijan jo monen kymmenen metrin päästä. Hänen lävitseen tuntui välillä kulkevan pieniä tuulenpuuskia ja välillä poika sulki silmänsä ja antoi ilman kuljettaa itsensä joukon mukana. Hän ei enää voinut ymmärtää miksi oli epäillyt tai olisi koskaan epäillyt asiaa. Hänen elementtinsä tiesi totuuden.

Pian he saapuivat metsän laitaan. Muutaman metrin päässä häämötti valojuova maassa ja sen takana alkoi aivan erilainen maisema. Toisella puolen linjaa oli yö ja maassa oli lunta ja tuosta näkymästä heidät erotti vain hatara, hohtavainen ja häilyväinen seinä, eikä heillä silti ollut viileä olla, saati kylmä. Micah katsahti hiukan levottomana muihin, jotka näyttivät pelokkailta. Eva yritti epätoivoisesti ja onnettomin tuloksin kiskoa ohuehkoa villatakkiaan päälleen ja jopa nauravainen Sam näytti hiukan huolestuneelta. Nick itse tiesi näyttävänsä kuolemanvakavalta ja vähintään yhtä paljon levottomalta. Hänellä oli pienen ajan ollut tunne, ettei pitäisi jatkaa. Ja nyt, kun poika kosketti tuota kristallista seinämää hipaisten sormenpäällään, hän vavahti. Siitä ei saisi mennä. Se oli paha. Tuo tämän maailman osa ei ollut elävä. Siellä kasvit olivat kuolleita, vesi kuivaa ja tuli kylmää ja se oli ilman ilmaa. Pimeys sai siihen asti niin rohkean pojan vavahtamaan. ”Minusta sinne ei pitäisi mennä”, hän sanoi hiljaa Micahille, joka oli liu’uttumassa kättään seinän läpi. ”No mitenkä sinä sitten aiot päästä perille, lentämälläkö?”, totesi Micah jo hiukan kuivasti. Nick harkitsi sitäkin jo hetken, kunnes katsahti taivaisiin ja näki ikuisuuksiin jatkuvan seinämän vailla loppua. Se oli portti toiseen paikkaan. Ei mikään muuri, jonka oli tarkoitus estää heitä kulkemasta. Ja siitä oli mentävä. Nick ajatteli kuinka monta henkeä Vivian Davisin lisäksi menehdyttävä jos hän ei menisi. Niinpä poika veti syvään henkeä ja liu’utti kätensä hitaasti, kompastui omiin jalkoihinsa ja rojahti seinämän läpi. Yhtäkkiä häneen iski valtava kipu joka räjäytti ruumiin tuleen ja iski tulta veitsellä. Se oli kaameinta mitä yksikään olento eläessään voi kokea, mutta kesti vain hetken. Hän makasi hetken maassa olvillaan ja hengitti pinnallisesti. Kukaan ei sanonut sanaakaan ja poika tiesi sen olleen yhteinen tuntemus. ”Mikä se oli?” hän kysyi hetken kuluttua. Yllättävästi lumi ei ollutkaan niin kylmää, vaan kovaa. Se oli enemmänkin jäätä kuin pehmoista puuterilunta. ”Siirtyminen..” Micah totesi. Hänen sanansa hukkuivat hiljaisuuteen miltei kokonaan. ”Siirtyminen pimeyteen.” Hiljaisuus painoi kaikkia. ”..mitä se tarkoittaa?”, Sam kysyi hiukan sarkastisella äänensävyllä. ”Sitä että tämä on vihollisaluetta”, Micah selitti hiljaa. ”Jatketaan. Sitä nopeammin päästään poiskin.” Kaikki nousivat ylös. Eva piteli päätään ja oli painuksissa hiljaa. Sam katsahti tyttöön. ”Mikä sinun on?” Eva vinkaisi hiljaa ja totesi sen jälkeen varsin säälittävällä äänellä: ”Minä en tunne maata, siinä on jotain vikaa.” Sam ja Micah nyökkäsivät ja totesivat ykskantaan huomanneensa saman itsellään. ”Tämä jää ei ole tullut vedestä. Sen voisi luulla tulleen ja tekevän jotenkin hyvää minulle mutta asia ei todellakaan ole niin”, Sam totesi. Micah totesi samaa tulen kohdalla, sillä hän myönsi, ettei voinut sulattaa jäätä pois, vaikka se olisi sujunut pienelläkin liekillä. Nick hämmentyi. ”Ehkä se on vain jokin uutuuden tunne, ehkä ette ole vielä tottuneet tähän”, hän arvaili. Muut katselivat häntä kummastuneina. ”Väitätkö sinä että tämä paikka on ihan kunnossa?” Nick pudisti päätään. ”Asiat eivät todellakaan ole kohdallaan, mutta en minä silti aio luovuttaa. Vaikka te jäisitte tähän tai pakenisitte, minä jatkan. Tämän maailman ilmassa ei ole mitään vikaa.”
________________________________________

Juup, eli tässä tänä sitten.. kommenttia taas kaikilta kiitos, ei maksa teiltä paljon ilmoittaa muutamalla sanalla olemassaolostanne.

"No, miten sitten päästään sinne.. Minne sitten ollaankin menossa?" Nick esitti kysymyksen. Micah osoitti heidän vieressään olevan vajan ovea. Kaikki astuivat sisään ja paikassa tuli vähän ahdasta, koska suurimman osan tilasta vei vanhan näköinen peili. Micah kosketti sen pintaa ja toisin kuin Nick oli ajatellut, antoi pinta periksi. Micahin käsi meni siitä läpi ja Nick hämmentyi jo ties kuinka monetta kertaa. "Tämä on sitten viimeinen mahdollisuus peruuttaa kaikki, okei?" hän totesi. Kaikki nyökkäsivät. "Joo.. no, perässä sitten vaan!" Nopeasti hän astui kokonaan peilin läpi ja jätti jälkeensä vain väreilevän pinnan. Muut katsoivat toisiaan ja oli selvää, ettei ketään huvittanut mennä toisena. Kului hetki jos toinenkin, mutta sitten Eva huokaisi ja mutisi jotain siitä kuinka hankalia pojat ovat ihan kaikessa. Sitten tyttö nyökkäsi hymyillen sekä Samille että Nickille ja sukelsi peilin läpi viehkeästi. Hänen mentyään Sam teki liioitellun, leikillisen hovikumarruksen – ja oli vähällä lyödä päänsä ahtaassa vajassa - ja virnisti. "Sinun jälkeesi." Nick veti henkeä ja astui toiseen maailmaan.

Paikka yllätti hänet. Peilistä tai muustakaan ovesta ei näkynyt enää jälkeäkään, mutta sen sijaan hän ihaili kaunista metsää. Auringon valo suodattui kultaisten näköisten lehtipuiden smaragdin lailla kimaltavien lehvistöjen läpi.. Oli kuin metsä olisi rakennettu jalometalleista ja koristekivistä. Hänen hämmästellessään ilma pojan takana värähteli ja kuin näkymättömästä ikkunasta esiin kömpi Sam. "Vau", pääsi pojan suusta kun hän katsahti ympärilleen. Eva oli jotkin matkan päässä polvillaan tutkiskelemassa kaunista, kristallista kukkaa. Hän kosketti sitä ja älähti samassa. Tyttö imaisi viiltoa sormessaan, mutta se jatkoi runsasta vuotoa. Kukka oli repäissyt siistin haavan hänen etusormeensa. "Moni kakku päältä kaunis", kauempana seissyt Micah totesi ytimekkäästi, vaikka hänen äänestään kuulsi läpi hermostuneisuus. "Mennään."

Matka jatkui metsän läpi. Nick olisi halunnut jäädä koskettamaan jokaista kasvia ja lehteä. Kaikki oli kuin unesta joka hämärtyi hetki hetkeltä heidän takanaan eikä sitä jälkeenpäin voinut muistaa, vaan oli kuin elämä olisi kulkenut eteenpäin sekunti sekunnilta ja kadonnut heidän jälkeensä. Se oli uskomattoman kaunista ja uskomattoman karmivaa. Hiljaisuus ympäröi kulkevaa joukkoa, kun kaikki keskittyivät katselemaan maisemaa. Kukaan ei huomioinut että metsä alkoi harventua ja heidän kulkemalleen tielle alkoi muodostua tallattu polku. Sekin oheni matkan päässä ja ennen kuin joukko huomasikaan, olivat he aukiolla, jolta levittäytyi valtava näkymä. He seisoivat jyrkänteellä, joka oli varmasti kymmenien metrien korkeudessa. Eva meni lähemmäs ja vilkaisi henkäisten rotkon pohjalle. Henkäys vaihtui kuitenkin kirkaisuksi, kun hän menetti tasapainonsa ja rojahti eteenpäin ja katosi.
________________________________________

Ja kommenttia tulemaan kaikilta. Tahdon ihan kaikilta lukijoilta sen pienen elonmerkin, joogos googos?

Kun kaikki katsahtivat metsään, Nick huomasi tunnelman jännittyvän yhtä nopeasti kuin hehkulamppu räjähtää. Eva hänen vasemmalla ja Micah oikealla puolellaan, poika huomasi molempien nopeasti puolustautuvan. Myös Eva unohti varovaisuuden ja kohotti käsiään. Maasta alkoi kohota kaunis köynnös, joka näytti kuitenkin tappavalta. Se muistutti hiukan kuristajaboaa. Micahin kädessä paloi jälleen liekki. Samassa metsän hämärästä kompuroi lieskan valoon esiin poika, joka näytti olevan suunnilleen heidän ikäisensä.

Pojalla oli vaaleat, pörröiset hiukset ja merensiniset silmät, jonka Nick huomasi, kun poika katsoi suoraan heihin. "Micah, varo vähän, joku voi satuttaa itsensä", tyyppi totesi nopeasti ja virnisti. Micah huokaisi helpottuneena. "Luojan kiitos se olit vain sinä. Et saisi säikytellä, nyt kun tiedät kuinka vaaralliseksi tämä menee kun ne saavat tietää", hän totesi. "Ja siis, Eva ja Nick, tämä on Sam, Sam, tässä Eva ja Nick." Nick nyökkäsi ja Eva katsahti Samia varovaisesti ennen kuin hymyili pojalle ja notkautti hiukan päätään nyökätäkseen myös. Sam hymyili tytölle. "No, mistäs tässä aloitetaan?" hän kysyi. "Uskotko sinä tämän kaiken noin vain?" Nick möläytti ja toivoi saman tien että voisi napittaa suunsa umpeen. Sam vilkaisi häneen hymähtäen ja pojan katse viileni hiukan, mutta hymyn pilke pysyi hänen kasvoillaan. "Tietysti. Ja vaikka se olisikin joku typerä vitsi, niin mitä elämä olisi ilman huumoria ja pientä jännitystä?" hän kysyi. Nick kohautti olkiaan ja pyöräytti silmiään.

"Mitä sinulle tapahtui kun olet myöhässä?" Micah uteli Samilta joka irvisti. "Pyörän kumi oli puhki, joten oli pakko kävellä ja ajattelin oikaista puuston läpi, mutta taisin enemmänkin säikäyttää teidät melkein hengiltä." Micah nyökkäsi. "Okei. Ovatko kaikki ymmärtäneet mikä tämän tapaamisen idea oli?" hän kysyi hiukan sarkastisella äänensävyllä, tai sitten Nick vain kuvitteli. Sam ja Eva nyökkäsivät ja nyt jopa Sam oli vakava. Naurun pilke hänen silmistään oli hiipunut miltei olemattomiin kuin metsäpalo tuhkakasaksi. Tai lammikko yhdeksi kristalliseksi tipaksi, Nick mietti. Niin se olikin. Muista tiesi heti sen; Micahista hohkasi tuli, Evalla olivat jalat tukevasti maan pinnalla ja Sam oli pidättelemätön ja arvaamaton kuin meri. Mutta entä hän? Mitä Nick itse tunsi ilmassa ja sen lähellä? Ei niin mitään.

"Minä en. En kuulu tänne, ihan oikeasti, olette kai vain sattumalta luulleet että olen yksi teistä.. eikä tämä edes voi olla totta", hän rupesi tivaamaan, sillä jokin hänen päässään yksinkertaisesti naksahti. Mihin hän muka oli ryhtymässä? Tämä kuulosti jonkin supersankarin tarinalta, ei hänen, Nick Bennettin, tavallisen neljätoistavuotiaan kaupunkilaispojan kertomukselta. "Tosi on kun vesi", Micah totesi jo vähän ärsyyntyneenä, eikä jaksanut sen enempää enää selitellä. "Tai tuli tai maa tai vaikka ilma, ihan miten vain, mutta joka tapauksessa olet yksi meistä. Ei tämä ole ihan mitään arpapeliä, olen ratkonut oudonkielistä tekstiä kirjan loppuosasta jo kuukauden erilaisten sanakirjojen avulla, mikä ei ole ollut ihan helppoa. Siinä on nimittäin yhdistetty latinaa ja kuolleita kieliä sekä riimuja ja jotain outoa kieltä, joka saattaa olla koodikin, en tiedä, mutta kun sain vihdoin käännöstyöni loppuun eilen, oli liian myöhäistä. Tein väärin", poika jatkoi, "ei olisi pitänyt kertoa eräälle tytölle, mutta hän tuntui ymmärtävän asian ja nyt vahvin meistä puuttuu. Pelkään että hänelle on käynyt huonosti." Nick kuunteli tunnustusta hämmentyneenä mutta ei voinut sen jälkeen kuitenkaan sulkea suutaan. "Kuka se tyttö oli?" hän kysyi. Micah vastasi hiljaa. "Veronica Davis, tiedätkö hänet?" Nick mietti hetken. Veronica Davis.. varmaan joku ihan tavallinen, ei mikään maineikas nimi, mutta kyllä poika tytön tiesi ulkonäöltä. Punertavanruskeat, keskipitkät hiukset usein poninhännällä, pukeutuu aivan tavallisesti. Ja sisko oli kai kuollut jokunen aika sitten.. Niin se oli. Se oli ollut iso puheenaihe, koska juttu oli tapahtunut heidän pikkukaupungissaan, vaikkakin keskustassa. Tyttö ei ollut kertonut, kenellekään minne meni ja kun hänen ruumiinsa oli löydetty, ei siinä ollut minkäänlaisia vammoja eikä elimistöstä ollut löydetty myrkkyä tai vastaavaa. Tapaus oli edelleen ratkaisematon ja Davisit suruun hukkumaisillaan, niin vähän aikaa tapauksesta oli. Mutta se ei ollut keskustelun puheenaihe. "Ja mitä meidän muka pitäisi tehdä?" esitti Nick kysymyksen. "Meidän täytyy mennä toiseen maailmaan, ja nyt tiedän miten ja mistä. Sen jälkeen tulkkaan lisää tekstiä ja katsotaan sitten, mutta sävelletään sitä mukaan kun tehdään. Vähän vaarallista toiselta kantilta, mutta muutama riski katoaa", Micah takasi. Nick mietti pitkään ja hartaasti. "Entä miten käy kun emme ilmaannu kouluun tai kotiin? Mitä vanhempamme ja kaikki tutut sanovat?" Micah mietti hetken. "Ajan ei pitäisi kulua täällä sillä aikaa kun olemme poissa", hän totesi lopulta epävarmasti. "Ja jos jotain sattuu.. mutta ei satu. Tiedän sen. Palaamme kotiin ja tuomme mukanamme rauhan ja Veronica Davisin." "No, ketkä ovat mukana?" hän uteli sitten nopeasti. Hetken hiljaisuus. Sam nyökkäsi, samoin jonkin ajan päästä Eva. Vain Nick seisoi hiljaa paikallaan mietteliään näköisenä. "Ole kiltti. Vannon ettei mitään tapahdu. Palaamme kotiin ennen kuin huomaatkaan", Micah vakuutteli. Jälleen äänettömyys ympäröi heidät hetkeksi. Sitten Nick nyökkäsi.

________________________________________

Noinh, ja kaikki sitten kommentoi! Ihan kaikki. Se piristää niin mukavasti näinä vaikeina aikoina :>

Nick ei jäänyt hämmästelemään Micahin kirjoitusta tai epäilemään sitä pilaksi tai vastaavaksi. Osittain se johtui unesta, joka oli ollut liian todellista. Mutta ehkä hän oli kuvaillut sen väärin ja Micah oli luullut koko juttua vitsiksi. Ei se voi olla niin.. kyllä hän ymmärsi ihan varmasti'', poika ajatteli vetäessään kenkiä jalkaansa. Takkia hän ei tarvinnut sillä syksy oli lämmin, joten poika avasi oven, joka narahti hiljaa. Hän veti henkeä, astui ulos ja painoi oven kiinni mahdollisimman hitaasti. Se ei narissut enää, joten hän sulki sen kokonaan ja suuntasi puistoon. Onneksi matkan varrella ei ollut ketään, puoli kuuden aikoihin nimittäin, ja nopeasti hän olikin päässyt puiston pohjoiseen puoliskoon. Sitten piti vain etsiä siinä pimeydessä vaja seitsemän, eikä sitä voinut sanoa helpoksi. Lopulta Nick erotti kauempana tulen kajon. Kuka ihme…? Hän suunnisti valon mukaan ja näki lopulta pienellä aukiolla pikkuruisen vajan vieressä kaksi ihmishahmoa, Micahin ja jonkun tytön, jonka Nick muisti koulusta rinnakkaisluokalta. Samalla hän huomasi tulta. Tulipallo lepäsi Micahin kämmenellä. Nick katsoi häntä hämmentyneenä, mutta poika vain nauroi.

Seuraavan ajatuksen Nick päästi suustaan. "Ei täällä saa polttaa tulta, entä jos joku näkee?" hän hätääntyi, ja se tyttö alkoi puhua ensimmäistä kertaa hänen kuultensa. "Niin minäkin sanoin ja hän myös, etkö kuullut? Sammuta se jos et halua että joku soittaa poliisin ja päädyt kuulusteluun siitä miten pystyt kantamaan tulipalloa kädessäsi kärventymättä ja.." tyttö sanoi katsoen koko ajan Micahiin päin, vilkaisematta kertaakaan Nickiä. Micah kuitenkin vaiensi puhetulvan napsauttamalla noin vain sormiaan, jotka olisivat jo kaiken järjen mukaan palaneet poroksi. Liekki sammui ja poika virnisti. Nick meni lähemmäs ja istuutui tytön viereen. Micah alkoi puhua. "No ensinnäkin, tässä on Eva, taidat muistaa hänet koulusta?" hän esitteli tytön Nickille, joka nyökkäsi. Elävästi pojan mieleen piirtyi kuva kikattavasta tyttöjoukosta pinkeissä asuissa, kuulokkeet korvissa, soittimet täynnä purkkapoppia ja laukut enemmänkin täynnä meikkejä kuin koulutarvikkeita. Hän tukahdutti pienen irvistyksen. "En minä oikeasti ole sellainen", Eva totesi yhtäkkiä ja Nick hätkähti. Micah naurahti. "Sinä.." Nick aloitti mutta tyttö keskeytti hänet. "Oikein, luin ajatuksesi. Turha silti kysyä miten, enemmänkin voisit udella miksi. On kiva saada tietää ketkä inhoavat minua ja ketkä eivät", hän totesi kylmästi, piti kynsiään Nickiä mielenkiintoisempina ja poika toivoi, ettei punastuminen näkynyt pelkästään täysikuun valossa. "Voisiko joku vihdoin selittää?" hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Hyvä on, mutta ensin varmistetaan, että sinä olet yksi meistä" Micah sanoi ja kaivoi esiin vanhan, kuluneen kirjan jonka olisi voinut löytää museosta. Hän siisti sen päältä pölyjä ja avasi sivun, jossa oli paljon numeroita. "Oletko syntynyt tähän aikaan?" hän kysyi Nickiltä ja osoitti yhtä riviä numeroita, joista muodostui päivämäärä ja kellonaika. "Suunnilleen joo.." Nick sanoi epävarmana. "Mutta miten se liittyy.." Micah keskeytti hänet. "Sitten sinulla on varmaan ollut outoja unia ja kokemuksia, jotka vaikuttavat yliluonnollisilta?" Nick mietti hetken ja nyökkäsi. "Entäs se selitys unelleni?" hän alkoi tivata ärsyyntyneenä. Kyseleminen alkoi jo olla kiusallista. "Sinä olet maagi" Micah totesi yksiselitteisesti ja ei jatkanut hetkeen vaan uppoutui kirjaan. Sitten hän jatkoi selitystä. " Maageja on viisi tässä maailmassa ja he ovat syntyneet Kohtalon hetkellä. He hallitsevat neljää luonnonelementtiä jotta voivat estää pimeyttä valtaamasta ihmisiä ja maailmaa peittymästä Hiljaisuuteen." Nick mietti hetken, mahtoiko olla aprillipäivä. Ei, oli elokuu. Sen jälkeen hän muisteli, oliko koskaan ennen kuullut Micahin vitsailevan. Kai jotain pientä, mutta pojan pokka ei kuitenkaan pitäisi tällaisessa tilanteessa noin hyvin.. Mutta pakko sen oli vitsi olla. Nick virnisti ja sanoi: "Ei taikuutta ole olemassakaan. Saati joitain ihmeolentoja, mitä ne nyt olivatkaan..". "Maageja", Micah totesi ärtyneenä. Nick tuhahti hänen ärtymykselleen hiljaa. Häntä rupesi jo ärsyttämään tällainen pilailu. "Okei. Voit nyt paljastaa vitsin, joka on selvästi hyvin suunniteltu. Saatan jopa ehtiä vielä kotiin nukkumaan joksikin aikaa", hän totesi. Micah katsoi häntä murhaavasti. "Yksi: Tämä ei ole vitsi, ja toiseksi sinun ei ole mitä ilmeisimmin hyvä nukkua painajaisestasi päätellen. Evakin sen ymmärsi kun kerroin hänelle." Nick mulkaisi poikaa pahasti. "Kiitos. Ketkä muut tietävät siitä että minä säikyn jotakin hölmöä unta?" hän kysyi. Micah huokaisi. "Totta kai sinun täytyy olla jääräpäisempi kuin kukaan.." hän mutisi. "Voit joko uskoa ja kuunnella tai olla uskomatta ja lähteä kotiin." Hän loi Evaan merkitsevän katseen ja kuin sovitusti tyttö painoi kätensä maahan. Nick katseli. Kai hän nyt hetken voisi kuunnella.. Ja samassa poika hämmästyi. Kohta maassa, johon Eva oli sormensa laskenut, alkoi versota kukkapuskaa. Pensas kasvoi kauniita sinisiä, hiukan kissankellomaisia kukkia, jotka tuoksuivat huumaaville ja hyrisivät epämiellyttävästi. Pehko miltei pelotti Nickiä. "Miten..?" hän aloitti taas kysymyksensä, muttei vaivautunut edes sanomaan sitä loppuun. Micah naurahti hiljaa ja Eva mutristi suutaan. "Se täytyy kadottaa. Joku voisi vähän ihmetellä aamulla, kuinka outo nuorisoporukka täällä oikein on liikkunut.." tyttö totesi ja kohotti kätensä, mutta pensas oli jo tulessa. Sen kadottamisen sijaan hän painoi kätensä sydämelleen kuin se olisi ollut liekeissä kukkien sijaan. Puska sammui ja Micah pyyteli tuhannesti anteeksi. "Oliko pakko!?" Eva kiljui, mutta veti sitten syvään henkeä ja rauhoittui. "Haluatko vielä todisteita?" Micah kysyi. Nick ei virkkanut mitään. Hän oli hämmentynyt ja juuri sillä hetkellä kykenemätön puhumaan, mutta muutamaa sekuntia myöhemmin sai hän huomata päänsä olevan tulessa. Silloin poika sai äänensä esiin ja huusi täyttä kurkkua, mutta samassa hän tajusi, että tuli ei polttanut häntä. "Vau", hän totesi ja kosketti vaaleita hiuksiaan. Roihu ei ollut tulinen, vaan pikemminkin hyytävä. Lopulta se sammui ja Micah naurahti. Taas. "Joko uskot?" hän kysyi. Nick ei tiennyt mitä vastata. Hän uskoi, mutta oli samalla totta kai hämmentynyt. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja nyt hänelle todistetaan että on olemassa taikaa ja hän itsekin liittyy siihen. Se olisi kenelle tahansa uutta ja outoa. "Kyllä minä uskon, mutta.." poika vastasi vaivaantuneella äänellä. "Mutta mikä minun osani sitten on tässä?" Micah mietti hetken. "Sinun juttusi taitaa olla ilma. Tuntuu vain siltä, en voi tietää varmasti, mutta yksi päivä viime viikolla kerroit nähneesi unen jossa lensit, ja seuraavana yönä minä uneksin liekeistä, jotka puhuivat minulle. Se oli kai jonkin tyylinen aktivoituminen." Nick ajatteli untaan. Hän oli lentänyt liekkimuurin yli silloin unessa kun Micahin kuvaama "aktivoituminen" oli tapahtunut. "Mutta", Micah keskeytti hänen ajattelunsa, "puhutaanpa siitä sinun unestasi. Tunnistitko ihmisiä?" Nick puisti päätään hiljaa. "Sen itkuisen tytön ääni kuulosti tutulta, mutten voinut nähdä häntä. Eikä se ollut kukaan jonka tietäisin, vaan enemmänkin vanha lapsuudenystävä.." hän totesi hiljaa mutta Eva lopetti lauseen. ".. jonka tunnistaa ulkoa mutta jota ei voi kunnolla muistaa kuitenkaan?" Nick nyökkäsi. Eva vaikeni ja hetken hiljaisuus vallitsi puistikossa. Lopulta Micah rykäisi. "No, kutsui tänne myös erään toisen ihmisen, mutta olemme odottaneet häntä jo liian kauan. Hänelle on voinut sattua jotakin, joten.." poika totesi, mutta hänen lauseensa jäi kesken, kun kauempaa, metsiköstä joka alkoi heidän takanaan, kuului askelia ja oksien katkontaa. Kaikki nousivat ylös ja suuntasivat katseensa metsään.

________________________________________

Ohoo, olipas se aikas pitkä ainakin meikäläisen mittapuulla :D Enjoy and comment! (Englantia osaamattomille: Nauttikaa ja kommentoikaa!)

"Ei", naisen ääni kuiskasi heikosti mutta kuuluvasti. Se oli heiveröinen mutta yritti tehdä asiansa selväksi. "Mitä tahansa muuta! En halua enää kuulla hänen itkuaan, ja hänen kyyneleensä.. Hänen äänensä..", naisen ääni kuiskasi edelleen, mutta tällä kertaa hiukan kovempana. Paremmassa valossa olisi erottanut että nainen oli enemmänkin tyttö, jonka takana makasi nuori poika tajuttomana. Tyttö polvistui tumman hahmon eteen. "Älä.." hän sanoi hiljaa ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Tytön edessä oleva hahmo hymyili julmasti ja ojensi kättään vaativa ilme kasvoillaan. Kauempana näkyi outoja hahmoja, jotka olivat kuin ihmisiä mutta silti kuin aaveita. He olivat läpikuultavia ja katselivat tapahtumaa suu ammollaan ihmetellen, ilmestyen välillä jonkin puun takaa esiin ja paljastaen vain kuultavat kasvonsa. Tytön hahmo ei tehnyt mitään. "Minä en voi…" se sanoi. Jäänsininen valo välähti ja Nick nousi ylös puristaen rintaansa.

Se sama painajainen, taas. Poika nielaisi. Yö oli jo pitkällä ja vaikka hän iltaisin söi kuinka tasapainoisesti ja meni aikaisin nukkumaan eikä katsonut televisiota liian myöhään, painajaiset vaivasivat häntä miltei joka yö. Hän heräsi kunnolla ja vilkaisi kelloa joka oli joka tapauksessa jo melkein kuusi joten hän nousi ylös ja puki päälleen. Vanhemmat eivät olleet vielä nousseet, joten Nick käveli mahdollisimman hiljaa pesemään hampaansa ja kasvonsa. Peilistä tuntui kuvastuvan aivan toinen ihminen.

Uni oli ollut paljon edellisimpiä pahempi. Tällä kertaa siinä olivat olleet ne oudot ihmiset ensimmäistä kertaa ja sen tytön edessä seisonut hahmo oli paljastanut kasvonsa – melkein, ennen kuin Nick oli herännyt. Oli hän sentään ehtinyt näkemään, että hahmo oli miltei samanikäisen näköinen tyttö kuin se toinenkin. Molemmat olivat vaikuttaneet kumman tutuilta, aivan kuin jo melkein unohtuneet lapsuudenystävät jotka tunnisti ulkopuolelta, muttei voinut muistaa heidän nimiään. Taustalla oli kuulunut myös kaunisääninen kuiskaus joka oli kutsunut häntä luokseen… Ja koko viikon ajan hänen oli aina pitänyt puhua ystävänsä Micahin kanssa. Hän oli Nickin luokkalainen, joka tuntui osaavan melkein mitä vain. Tähän kuului myös erilaisten symbolien ja unien tulkitseminen. Onneksi koulu alkaisi parin tunnin päästä, niin Nick pääsisi kysymään. Se aika hänen täytyisi kuitenkin viettää istuskellen, lueskellen tai tietokoneella pelaamassa. Niinpä hän avasi koneen ja mesen. Siellä oli yksi käyttäjä, Micah.

Poika avasi keskustelun. ''Miten menee?'' hän kysyi. ''Aikainen herääminen'', Nick vastasi ja pisti perään haukottelevan hymiön. ''Muuten.. sinähän tiedät symboleista ja sellaisista, eikös?'' Micah vastasi myöntävästi joten Nick alkoi kuvailla untaan parhaansa mukaan ja lähetti lopulta pitkän viestin, mutta Micahilla ei mennyt kauaa lukea sitä. Hän ei kirjoittanut hetkeen mitään mutta vastasi kuitenkin jonkin ajan päästä. ''Ole viidentoista minuutin päästä puiston pohjoisosassa vajan seitsemän luona. Meidän täytyy puhua."
________________________________________
Eli osa yksi. kommentit suotavia, itseasiassa pakollisia! Risut ja ruusut, kaikki ovat tervetulleita! (Mutta ei mielellään mitään okapiikkejä, ne pistelevät ikävästi..) Ja taivutusmuodoista saa mielellään huomauttaa, Word ei nimittäin hyväksynyt Micah-nimeä joten se ei osannut myöskään korjata taivutusmuotoja.. -_-

Ja huomautanpa vielä että tarina on kerrottu hän-kertojalla menneessä aikamuodossa. En liitä osiin musiikkikappaleita huvikseni, vaan ne luovat lukemiseen tunnelmaa, tai ainakin kirjoitukseen, joten ne kannattaa kuunnella. Jatkoa tulee aikas harvoin jo mainitsemani toisen tarinan takia ja ylä-asteen aloituksen, eli yleisesti koulun. Silti ja juuri siksi kommentointi on erittäin suotavaa!