Täällä taas, odotin tuohon neloseen vielä muutamia kommentteja ja muutenkin kirjoittaminen kesti aikas kauan, mutta ainakin tämä on kai hiukan pitempi kuin edelliset. Mikä tarkoittaa myös etten ole ihan heti uutta tunkemassa :'D Eli nauttikaa niin paljon kuin pystytte ja tehkää uupunut kirjoittaja iloiseksi ja pirteäksi kommenteilla!
PS: En sitten taaskaan jaksanut lukea osaa itse kun olin kirjoittanut sen ja jouduin korjailemaan välivaiheita, joten ilmoittakaa sekavuuksista todella mielellään. Ja olisi mukavaa jos kertoisitte, kuunteletteko osien musiikkeja. Käytän niiden valitsemiseen aikaa verraten paljon ja etsin vieläpä vaihtoehtoja joten en haluaisi tuhlata sitä teiltä taikka itseltäni.
Final fantasy VII theme - Who Am I?
Final fantasy VII theme - Hurry
________________________________________

Nick katseli metsään kuullessaan kirkaisun takaansa. Hän kääntyi, kun oli jo melkein liian myöhäistä. Sam oli kuitenkin reagoinut nopeammin ja sekunneissa hän sukelsi kohti rotkon reunaa ja lopputulos oli se että hän piteli kiinni kymmenien metrien korkeudessa roikkuvan Evan toisesta kädestä. Tyttö kiljui kuin viimeistä päivää. ”Älä päästä irti, voi hyvä Jumala, älä vaan päästä irti…” Sam koetti vetää tyttöä ylös toivottomin yrityksin, joista pahimmalla hän oli itsekin livetä alas. ”Sinun täytyy auttaa”, Micah sanoi Nickille hätääntyneesti. ”Minun!?” Nick sanoi tavallista kimakammalla, miltei paniikinomaisella äänellä. ”Nosta häntä jotta Sam saa autettua. Magialla”, neuvoi Micah. Hän yritti pitää äänensä tasaisena, muttei onnistunut siinä järin hyvin. Nick kohotti tärisevän kätensä niin kuin Eva ja Micah olivat tehneet puistossa. Siitä eteenpäin hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan mitä tehdä. ”Hänet on pakko saada ylös. Matkan täytyy jatkua että päästään poiskin. Minun täytyy tehdä se”, poika ajatteli kiivaasti ja sai seuraavaksi tuntea rotkosta puhaltavan rankan puuskan. Sam vetäisi Evan kädestä juuri oikealla hetkellä ja tyttö pääsi ylös. Samassa aurinko meni pilveen. Eva nousi ylös ja pyyhki pölyä farkuistaan. ”Ei sitten yhtään nopeammin onnistunut?” Sam pyöräytti silmiään ja Micah katsoi poispäin. Nickin kasvot punehtuivat hiukan, mutta samalla häntä ärsytti, olihan hän juuri pelastanut tytön hengen.

”Ei onnistunut, ei”, hän totesi, ja katsahti muualle ärtyneen oloisena. Evakin oli kai huomannut sen sillä hän haroi täydellisiä hiuksiaan vaivaantuneena. Samassa metsästä kuului ääntä. Kaikkien kääntäessä sinne katseensa Eva henkäisi. Kuura levisi maata pitkin ja kohmetti elävät olennot tappaen kukat, tukahduttaen.. Ilma viileni ja hyytyi, eikä tuuli enää puhaltanut lempeästi kuten äsken. Maailma oli hiljaa. ”Mitä tapahtui?” kuiskasi Eva, mutta vastausta ei kuulunut. Puiden varjoista lipui esiin olentoja, jotka saivat ihon kananlihalle ja karmivat selkäpiitä pahemman kerran. Ne olivat kuin mustahuppuisia ihmisiä, mutta jokin niissä hohkasi kylmää ja pimeää.. ja pahaa... Ne lähestyivät heitä eikä kukaan joukosta ollut kykenevä tekemään mitään niiden jäätävän voiman alaisena. Se oli lyhyt ja pelottava hetki.

Samassa Eva teki jotain. Hän heilautti kättään, vajosi polvilleen sekunnin murto-osassa ja kosketti maata taidokkaan sulavasti. Samassa kaikki liikkui. Maaperä puolustautui noita kylmiä olentoja vastaan ja heitti ne aaltomaisella liikkeellä rotkoon. Kaikki väistivät täpärästi oman kuolemansa, mutta Nickinkin oli myönnettävä että taisto oli nopeasti voitettu ja tyylikkäästi hoidettu. Hän totesi sen Evalle ääneen, kun hiljaisuus oli jatkunut melkein minuutin. Tyttö oli ehtinyt jo punastumaan ja tunsi kai itsensä hiukan syylliseksi, koska oli ollut niin kömpelö ja varomaton, mutta pojan kommentti tuntui helpottavan häntä. Pienestä ylimielisyydestään johtuen hän kuitenkin vain nyökkäsi, mutta hetken aikaa Nick kuvitteli nähneensä pienen hymyn tytön kasvoilla.

Matka jatkui metsän läpi. Nick keskitti kaiken huomionsa ilmassa olevaan taikaan, jokaiseen pienenpieneen pölyhiukkaseen ja kukan terälehteen ja pian hän huomasi että pystyisi aistimaan vastaantulijan jo monen kymmenen metrin päästä. Hänen lävitseen tuntui välillä kulkevan pieniä tuulenpuuskia ja välillä poika sulki silmänsä ja antoi ilman kuljettaa itsensä joukon mukana. Hän ei enää voinut ymmärtää miksi oli epäillyt tai olisi koskaan epäillyt asiaa. Hänen elementtinsä tiesi totuuden.

Pian he saapuivat metsän laitaan. Muutaman metrin päässä häämötti valojuova maassa ja sen takana alkoi aivan erilainen maisema. Toisella puolen linjaa oli yö ja maassa oli lunta ja tuosta näkymästä heidät erotti vain hatara, hohtavainen ja häilyväinen seinä, eikä heillä silti ollut viileä olla, saati kylmä. Micah katsahti hiukan levottomana muihin, jotka näyttivät pelokkailta. Eva yritti epätoivoisesti ja onnettomin tuloksin kiskoa ohuehkoa villatakkiaan päälleen ja jopa nauravainen Sam näytti hiukan huolestuneelta. Nick itse tiesi näyttävänsä kuolemanvakavalta ja vähintään yhtä paljon levottomalta. Hänellä oli pienen ajan ollut tunne, ettei pitäisi jatkaa. Ja nyt, kun poika kosketti tuota kristallista seinämää hipaisten sormenpäällään, hän vavahti. Siitä ei saisi mennä. Se oli paha. Tuo tämän maailman osa ei ollut elävä. Siellä kasvit olivat kuolleita, vesi kuivaa ja tuli kylmää ja se oli ilman ilmaa. Pimeys sai siihen asti niin rohkean pojan vavahtamaan. ”Minusta sinne ei pitäisi mennä”, hän sanoi hiljaa Micahille, joka oli liu’uttumassa kättään seinän läpi. ”No mitenkä sinä sitten aiot päästä perille, lentämälläkö?”, totesi Micah jo hiukan kuivasti. Nick harkitsi sitäkin jo hetken, kunnes katsahti taivaisiin ja näki ikuisuuksiin jatkuvan seinämän vailla loppua. Se oli portti toiseen paikkaan. Ei mikään muuri, jonka oli tarkoitus estää heitä kulkemasta. Ja siitä oli mentävä. Nick ajatteli kuinka monta henkeä Vivian Davisin lisäksi menehdyttävä jos hän ei menisi. Niinpä poika veti syvään henkeä ja liu’utti kätensä hitaasti, kompastui omiin jalkoihinsa ja rojahti seinämän läpi. Yhtäkkiä häneen iski valtava kipu joka räjäytti ruumiin tuleen ja iski tulta veitsellä. Se oli kaameinta mitä yksikään olento eläessään voi kokea, mutta kesti vain hetken. Hän makasi hetken maassa olvillaan ja hengitti pinnallisesti. Kukaan ei sanonut sanaakaan ja poika tiesi sen olleen yhteinen tuntemus. ”Mikä se oli?” hän kysyi hetken kuluttua. Yllättävästi lumi ei ollutkaan niin kylmää, vaan kovaa. Se oli enemmänkin jäätä kuin pehmoista puuterilunta. ”Siirtyminen..” Micah totesi. Hänen sanansa hukkuivat hiljaisuuteen miltei kokonaan. ”Siirtyminen pimeyteen.” Hiljaisuus painoi kaikkia. ”..mitä se tarkoittaa?”, Sam kysyi hiukan sarkastisella äänensävyllä. ”Sitä että tämä on vihollisaluetta”, Micah selitti hiljaa. ”Jatketaan. Sitä nopeammin päästään poiskin.” Kaikki nousivat ylös. Eva piteli päätään ja oli painuksissa hiljaa. Sam katsahti tyttöön. ”Mikä sinun on?” Eva vinkaisi hiljaa ja totesi sen jälkeen varsin säälittävällä äänellä: ”Minä en tunne maata, siinä on jotain vikaa.” Sam ja Micah nyökkäsivät ja totesivat ykskantaan huomanneensa saman itsellään. ”Tämä jää ei ole tullut vedestä. Sen voisi luulla tulleen ja tekevän jotenkin hyvää minulle mutta asia ei todellakaan ole niin”, Sam totesi. Micah totesi samaa tulen kohdalla, sillä hän myönsi, ettei voinut sulattaa jäätä pois, vaikka se olisi sujunut pienelläkin liekillä. Nick hämmentyi. ”Ehkä se on vain jokin uutuuden tunne, ehkä ette ole vielä tottuneet tähän”, hän arvaili. Muut katselivat häntä kummastuneina. ”Väitätkö sinä että tämä paikka on ihan kunnossa?” Nick pudisti päätään. ”Asiat eivät todellakaan ole kohdallaan, mutta en minä silti aio luovuttaa. Vaikka te jäisitte tähän tai pakenisitte, minä jatkan. Tämän maailman ilmassa ei ole mitään vikaa.”
________________________________________

Juup, eli tässä tänä sitten.. kommenttia taas kaikilta kiitos, ei maksa teiltä paljon ilmoittaa muutamalla sanalla olemassaolostanne.